Luultavasti niin kauan kun ihmisillä on ollut kulttuuria, on lapsille kerrottu satuja. Saduilla on usein tarkoituksena antaa opetus, jossa hyvä voittaa pahan, oikeudenmukaisuus vääryyden tai kohtuus kohtuuttomuuden.

Itse en ole lukenut satuja pitkään aikaan. Viimeisin päätökseen saamani luku-urakka oli historioitsija Christopher Clarkin kirja Sleepwalkers, joka kertoo pikkutarkasti ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä taustalla vaikuttaneiden diplomaattien ja poliitikkojen näkökulmasta. Clark päätyy kirjan mittaisen todisteketjunsa jälkeen lopputulokseen, joka kyseenalaistaa edelleen melko suositun näkemyksen Saksan yksiselitteisestä syyllisyydestä sodan syttymiseen.

Ihmiset janoavat oikeutta ja oikeudenmukaisuuden kaipuu on meissä sisäänrakennettuna. En osaa silti sanoa, olenko kasvanut ja elänyt jonkinlaisessa elitistisessä kuplassa kun aikuiseksi kasvettuani uskon, että yleensä maailman jakaminen mustavalkoisesti hyvään ja pahaan on ajattelutapa, jonka olisi pitänyt jäädä lapsuuteen. Oikeus ei ole voittajan oikeutta, jossa toinen osapuoli on absoluuttisen oikeassa ja toinen väärässä.

Keskimäärin yhtä hämärtynyt lienee ymmärrys valtion virkakoneiston vaikutussuhteista ja –suunnista. Kansan valitsema parlamentti asettaa tavoitteet, säätää lait ja budjetoi resurssit, virkamieskoneisto toteuttaa näiden kolmen puitteissa ja oikeuslaitos valvoo, että virkamieskoneisto ja kansa noudattavat lakeja siten, kuin parlamentti ja yleispätevät ihmisoikeusperiaatteet määräävät. Näin äärimmilleen yksinkertaistettuna.

Oikeusjutussa, jossa 11 Helsingin kaupungin virkamiestä on syytettynä, on monimutkaisempi kuin miltä ensimmäinen, maailman mustavalkoisesti hyvään ja pahaan lokeroiva intuitio sanoo: Tietenkin virkamiehet ovat syyllisiä, koska he eivät tehneet työtään! Toisaalta kun lopputulos on tiedossa, niukkojen resurssien puitteissa työtään tekevien saappaisiin saattaa olla hankala asettua. Ja näistä resursseista päättävät poliitikot, eivät rivityötä tekevät virkamiehet.

Virkamieskoneisto todellakin herättää tunteita. Julkisessa keskustelussa virkamiehiä pidetään usein tuottavan yhteiskunnan parasiitteina, jotka eivät tuota mitään hyödyllistä. Julkisen sektorin työllistämislukuja katsellessa saattaa toisinaan unohtua, että voittopuolisesti suurin osa piirakkakuvaajasta kuuluu “paperinpyörittelijöiden” ja “byrokraattien” sijasta opettajille, lääkäreille, sairaanhoitajille, terveydenhoitajille ja muille suorittavaa työtä tekeville, joita tarvitaan jokaisessa yhteiskunnassa.

On olennainen arvovalinta, haluammeko tuottaa nämä palvelut julkisesti vai yksityisten, mahdollisesti veronmaksua optimoivien kansainvälisten jättifirmojen kautta.

Suomalainen virkamieskoneisto on useasti todettu erilaisissa kilpailukykymittauksissa tehokkaaksi ja lahjomattomaksi. Siitä huolimatta kritiikki virkamiehiä ja virkamiesten työskentelyä kohtaan on yltynyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut joutui tekemään kannanoton (“Virkamiesten vastuuton syyllistäminen on lopetettava”, 25.2.2015) näitä hyökkäyksiä vastaan. Eräs Facebook-tuttuihini kuuluva nuori libertaari jopa vertasi tehokkaasti työtään tekeviä virkamiehiä keskitysleirivartijoihin, mikä lienee törkein natsikortti mitä olen koskaan nähnyt.

Meillä yhteiskunta- ja kasvatustieteilijöillä on alamme puolesta erityinen vastuu siinä, että suhtaudumme opiskelemaamme alaan sopivan suurella tulevan ammattilaisen ylpeydellä ja tieteellisellä vakavuudella. Kuten ihmistieteissä yleensä, samasta aineistosta voidaan perustellusti vetää jopa täysin vastakkaisia johtopäätöksiä ja ainoa varma totuus lienee, että optimaalinen ratkaisu – jos sellaista on – löytyy jostain välistä. Houkutus tehdä ehdottomia politiikkasuosituksia omasta erityisalastaan ja esiintyä samalla asiantuntijan roolissa saattaa olla poliittiselle uralle suuntaavalle kova, mutta sitä on vältettävä, jotta keskustelu pysyy älyllisenä.

Kun on aikuinen, on aika jättää lapsen maailma taakseen ja alkaa käyttäytyä kuin aikuinen. Eduskuntavaalit ovat käynnissä juuri nyt. Äänestäkää, mutta älkää antako vaikuttamisenne jäädä siihen.

Pyry Kantanen
Kirjoittaja on Indeksi-lehden päätoimittaja vuonna 2015.

Share →