”Lapsi asui kahden luonnehäiriöisesti käyttäytyvän aikuisen kanssa. Lapsen isä ja tämän naisystävänsä eivät olleet kykeneviä huolehtimaan lapsesta. Kotioloissa lapseen kohdistui fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Lapsi kuoli väkivallan seurauksena. Yhteiskunnan turvamekanismit lapsen suojelemiseksi osoittautuivat riittämättömiksi. Lapsen huoltajuus annettiin hänen isälleen ilman riittäviä selvityksiä. Viranomaisyhteistyö ei toiminut, ja lapseen kohdistuneen väkivallan tunnistamisessa ilmeni vakavia puutteita.”

Vilja Eerikan surma järkytti kaikkia suomalaisia. Kyseessä oli paitsi äärimmäisen raaka murha, niin myös jälleen yksi osoitus hyvinvointivaltion epäonnistumisesta tehtävässään. Vilja Eerika oli ollut elämänsä aikana lukuisten lastensuojelutoimenpiteiden kohteena, jopa hetken aikaa sijoitettuna kodin ulkopuoliseen perhetukikeskukseen. Hänet kuitenkin päätettiin luovuttaa jonkin ajan kuluttua takaisin isänsä huostaan, tunnetuin seurauksin.

Murhan tehneet isä ja äitipuoli tuomittiin täydessä ymmärryksessä olevina elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Tällä hetkellä 11 Helsingin kaupungin virkamiestä on syytettynä virkarikoksista Vilja Eerikan kuolemaan liittyen.

Virkarikosoikeudenkäynnissä arvioidaan nimensä mukaisesti sitä, ovatko viranomaiset rikkoneet virkavelvollisuuksiaan. Lain tulkinta on luonnollisesti yksinomaan oikeuslaitoksen tehtävä. Sensaatiohakuisessa mediassa ja huolestuneiden vanhempien keskustelupalstoilla on yritetty maalata demonisoitua kuvaa virkamiehistä, joilla olisi ollut mahdollisuus toimia ja estää nähtävissä oleva tragedia, mutta jotka eivät niin tehneet joko välinpitämättömyyttään, ylimielisyyttään tai jopa pahuuttaan. Lopputuloksen ollessa tiedossa on helppo jälkiviisastella. On mahdotonta uskoa, että kaikki syytetyn penkillä istuvat virkamiehet olisivat tieten tahtoen toimineet lapsen edun vastaisesti.

”Tätä työtä monet tekevät halustaan auttaa perheitä ja suojella lapsia, eivät kehnon palkkauksen, psyykkisen kuormituksen ja työn määrän takia. On helppo tuomita lopputuloksen valossa, niin moni tämänpäiväinenkin viaton asia näyttäisi huomenna toiselta”, toteaa eräs Turun yliopistosta valmistunut sosiaalityön ammattilainen, joka haluaa pysyä haastattelua varten anonyyminä.

Suomalainen lastensuojelu on ollut viime vuosina muutenkin kovassa ristitulessa. Vanhemmat tuntevat nykyään oike
utensa entistä paremmin ja jakavat internetin keskustelupalstoilla herkästi kokemuksiaan omalle kohdalle sattuneista lastensuojelutoimenpiteistä ja mielipiteitä muiden jakamista YouTube-videoista, joissa poliisisaattuessa saapuva sossu pilaa rauhallisen koti-illan viemällä lapset. Jonkinlainen huippu saavutettiin luultavasti silloin, kun Venäjän lapsiasiainvaltuutettu Pavel Astahov ja lehdistö ottivat voimakkaasti kantaa Turussa asuvan suomalais-venäläisen perheen pojan huostaanottoon.

Tässä niin sanotussa Rantala-tapauksessa venäläinen media uutisoi huostaanoton syyksi ”pienen läpsäisyn” ja virallisen Suomen russofobian. Suomessa lasten ruumiillinen kurittaminen on ollut kielletty vuodesta 1984, mutta Venäjällä ja monissa muissa maissa se on edelleen sallittua. Jopa liberaaleista näkemyksistään tunnettu Paavi Franciscus on vastikään kertonut hyväksyvänsä ruumiillisen kurituksen käytön lasten kasvattamisessa. Huostaanotosta syntyneessä kiistassa oli ulkopoliittisten ulottuvuuksien lisäksi luultavasti myös kyse perinteisiä arvoja edustavan Venäjän ja modernin arvomaailman Suomen välisenä kulttuurien yhteentörmäyksenä. Viranomaisten tekemää huostaanottoa vanhemmiltaan pidettiin valtion puuttumisena yksittäisen perheen kasvatusmetodeihin.

Vilja Eerikan murhan jälkeen asetetun oikeusministeriön alaisen tutkintaryhmän selvityksessä todetaan yhdeksi syyksi, että nykyisellään ”perheen tukemisen ajatus, vanhempien oikeuksien kunnioittaminen ja perheen yksityisyyden suoja ylittävät päätöksentekotilanteessa lapsen edun”. Suomi on sitoutunut jopa kansainvälisillä sopimuksilla turvaamaan lasten turvallisen kasvuympäristön, mutta vastapuolella vaikuttaa perinteinen halu hoitaa perheen sisäiset asiat ilman viranomaisten puuttumista asioihin. Haastateltu sosiaalityöntekijä pitää selvityksen kuvausta melko osuvana.

”Laki lähtee pitkälti ajatuksesta, että vanhemmat ja perheet haluavat apua, jota tarjotaan liian vähän. Käytännön työssä näin ei läheskään aina ole. Joskus perhe ei halua ottaa vastaan apua, vaikka heidän arvioitaisiin sellaista tarvitsevan. Kuitenkaan pakkotoimien ehdot eivät silti välttämättä täyty, eli lapsen turvallisuus tai kehitys eivät ole niin uhattuina, että vastentahtoisia toimenpiteitä voitaisiin tehdä”, sosiaalityöntekijä kertoo ja muistuttaa, että sosiaalityö ei ole eksaktia tiedettä. Lapset saattavat kertoa erilaisista elämäntilanteista hyvin eri tavoin.

”Harvoin lapsi avautuu esimerkiksi lievästä kaltoinkohtelusta, vaikka epäilyksiä olisi ja kysymyksiä esitettäisiin.
Nämä ovat tietysti arviointikysymyksiä, jotka perustuvat myös siihen mitä tietoa perhe tai muu ympäristö antaa. Jos tietoa ei saada, ei selvänäkijöitä olla.”

”Poliisi tunnisti tapahtuneen mahdolliseksi henkirikokseksi, mikä voidaan katsoa onnistumiseksi.”

Selityksiä Vilja Eerikan tapaukseen liittyen on haettu muun muassa huonoista työolosuhteista. Tapaus on luonnollisesti herättänyt keskustelua sosiaalityöntekijöiden keskuudessa. Rivityöntekijällä ei ole käytännössä mahdollisuutta vaikuttaa omaan asiakasmääräänsä eikä työn resursseihin. Turun yliopiston hallinto-oikeuden professori Heikki Kullan mukaan kiire tai tehtävien suuri määrä sinänsä eivät kuitenkaan poista vastuuta esimerkiksi huolimattomuudesta. Toisaalta niitä voidaan pitää lieventävinä seikkoina, mikäli olosuhteet olisivat olleet aivan poikkeukselliset.

Niin, resurssipula. Julkisessa palvelutuotannossa vastuu budjetoinneista on aina poliitikoilla. Julkisen talouden tulojen ja menojen ollessa epätasapainossa, poliitikkojen on joko otettava lainaa alijäämän kattamiseksi tai tehtävä leikkauksia. Käytännössä poliitikot pyytävät yleensä virkamiehiä valmistelemaan listan sopivista leikkauskohteista. Poliittisesti helpoin vaihtoehto on ottaa vähän kaikkialta, niin sanotulla juustohöylällä. Suorittavasta työstä leikkaaminen näkyy tavalliselle kansalaiselle yleensä suoraviivaisesti huonompana palvelun tasona, joten leikkauksia saatetaan kohdistaa herkemmin suorittavan työn taustalla tukitoimiin, “paperinpyörittelijöihin”.

Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen neuvottelupäällikkö Petri Toiviainen kertoo, että ammattiliiton näkökulmasta yleisen kehityksen suunta näyttää huolestuttavalta. Esimerkkinä tukitoimiin kohdistuneista leikkauksista Toiviainen mainitsee muutaman vuoden takaisen valelääkäritapauksen, jonka jälkiseurauksena Valviran lakisääteisistä valvontatehtävissä vastuussa olevia virkamiehiä tuomittiin käräjäoikeudessa sakkoihin.

“Resurssipulasta huolimatta valvonnassa ilmenneitä puutteita ollaan entistä herkimmin kaatamassa yksittäisten virkamiesten harteille. Hovioikeudessa sakkotuomiot muuttuivat varoituksiksi, mutta virkamiesten syyksi luettiin edelleen asioita, joiden taustalla on viime kädessä viraston resurssipula”, Toiviainen kertoo.

Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry:n puheenjohtaja Tero Ristimäki toteaa, että niukat resurssit voivat vaikeuttaa lastensuojelussa työskentelevien mahdollisuuksia toimia ammattietiikkansa mukaisesti.

”Mikäli tilanne on esimerkiksi resurssipulan tai säästövaatimuksen takia sellainen, että lainmukainen toiminta vaaraantuu tulee työntekijän saattaa tieto esimiehensä ja myös päättäjien tietoon sekä ilmoittaa asiasta tarvittaessa valvontaviranomaiselle”, Ristimäki lataa.

Uuteen sosiaalihuoltolakiin onkin lisätty pykälä, joiden mukaan rivityöntekijät ovat velvoitettuja ilmoittamaan työoloissa olevista puutteista valvovalle viranomaiselle. Juttua varten haastateltu sosiaalityöntekijä ihmettelee, voivatko asiat olla kohdillaan, mikäli tällainen pykälä on tarpeen kirjata lakiin.

Poliitikkojen vastuu rajoittuu yleensä poliittiseen vastuuseen, eli pahin mitä luottamustoimesta voisi seurata on jäädä valitsematta seuraavissa vaaleissa. Hallinto-oikeuden professori Kulla kertoo, että kunnanhallituksen, kunnanvaltuuston ja sosiaalilautakunnan jäsenet voisivat kuitenkin saada virkasyytteen esimerkiksi siitä, että lakisääteiseen lastensuojeluun on ohjattu niin niukasti voimavaroja, että lakisääteisten tehtävien hoitaminen ei selvästi ole mahdollista. Hän kuitenkin painottaa, että kyseessä on ääriesimerkistä.

”Suomessa on länsimaisittain paljon perheen sisäistä kuolemaan johtavaa väkivaltaa. Tapauksista oppiminen jää kuitenkin vähäiseksi, koska tapauksia ei rikostutkinnan lisäksi selvitetä systemaattisesti, kuten esimerkiksi Ruotsissa.”

Työhuoneensa 71000 euron kalustehankinnoista tunnettu Helsingin sosiaaliviraston johtaja Paavo Voutilainen kiisti tapauksen syksyllä 2012 tehdyssä haastattelussa, että ongelmana olisi ollut resurssipula. Lastensuojelussa kohtuullisia asiakasmääriä ei ole määritelty laissa, mutta kohtuullisena on pidetty 20-50 lasta perheineen. Pahimmillaan suomalaisella sosiaalityöntekijällä saattaa olla tähän verrattuna jopa nelinkertainen määrä lapsia asiakkaanaan. Helsinkiläisillä sosiaalityöntekijöillä on kuitenkin taustallaan miljardibudjetilla varustettu virasto ja suhteellisesti vertailtuna eniten aikaa per asiakas.

Vilja Eerikan tapauksesta on tehty useita selvityksiä, joissa on listattu useita lastensuojeluun liittyviä puutteita kokonaisvastuun epäselvyydestä lapsen kuulemisen puutteellisuuteen.  Sosiaali- ja terveysministeriön Toimiva lastensuojelu –raportti esittää osaamispohjan vahvistamista koulutuksella, työntekijäresurssien lisäämistä ja menetelmien systematisointia.

Mutta hetkinen. Sosiaalityö on ollut olemassa omana maisterintutkintoon johtavana pääainekokonaisuutenaan vuodesta 1999. Sitä aiemminkin virassa toimimiseen on käytännössä vaadittu soveltuvaa maisterintutkintoa. Kuulostaa äkkiseltään omituiselta, että yliopistotasoisen koulutuksen tuottamat, yksilön kannalta merkittävää yhteiskunnallista valtaa käyttävät osaajat eivät käyttäisi työssään systemaattisia, tieteeseen perustuvia työkaluja.

Sosiaalityötä opetetaan Suomessa kuudessa eri yliopistossa. Valtakunnallisesti eri yliopistojen opetussisältöjä suunnitellaan ja koordinoidaan Sosnetin eli valtakunnallisen yliopistoverkoston kautta. Turun yliopiston sosiaalityön professori Katja Forssen on istunut Sosnetin johtoryhmässä vuodesta 2002. Hän toteaa, että vaikka joitakin eroja yliopistojen väliltä edelleen löytyy, niin valtakunnallisesti koulutus on nykyään melko yhdenmukaista.

Sosiaalityön pääaineopiskelijat valitaan valtakunnallisessa yhteishaussa, joten yksittäisen yliopiston mahdollisuudet vaikuttaa oppiaineessa aloittavaan opiskelijamateriaaliin ovat rajalliset. Forssen harmittelee, että jotkut vanhemmat, pitkään työelämässä jo olleet opiskelijat saattavat suhtautua sosiaalityön akateemiseen koulutusohjelmaan lähinnä keinona saada muodollinen, laissa määrätty ammattipätevyys.

“Toisaalta jotkut saattavat sanoa niinkin myöhään kuin vasta publiikissa, että kyllähän tästä koulutuksesta sai irti muutakin kuin muodollisen pätevyyden”, Forssen sanoo.

Irvileuat ehdottavat toisinaan, että sosiaalityölle oikea paikka löytyisi ammattikorkeakoulusta tutkimusyliopiston sijasta. Opetus ei Forssenin mukaan ole kuitenkaan erityisen käytännönläheistä, vaikka ammattiin valmentavasta koulutuksesta niin voisi luullakin. Oppiaine on tiiviisti sosiaalipolitiikan kanssa kytköksissä esimerkiksi menetelmäopintojensa osalta. Itse sosiaalityön opetuksen pohjalla olevat teoriat perustuvat kentältä kerätystä tiedosta koostettuihin meta-analyyseihin ja yliopistossa saatuun tutkimustietoon.

“Kaikkea ei voida opintojen aikana opettaa, vaan lähtökohtana on tarjota valmistuneille sosiaalityön maistereille perusvalmiudet.Tämän jälkeen on mahdollista erikoistua johonkin erikoistumisteemaan”, Forssen kertaa koulutuksen tavoitteita.

Turun yliopiston sosiaalityön ja psykologian opetuksen ehdoton vahvuus ja erikoisuus muihin yliopistoihin verrattuna on moniammatillinen opetusklinikka, jossa sosiaalityön ja psykologian syventävän vaiheen opiskelijat pääsevät ohjatusti hoitamaan yhden perheen asioita. Klinikka on ainutlaatuinen, sillä monissa yliopistoissa harjoittelu on edelleen perinteistä, kentällä suoritettua harjoittelua. Käytännön työhön verrattuna kyseessä on toisaalta ideaalitilanteesta, sillä opiskelijat saavat jatkuvasti on työnohjausta, asiakkaat ovat motivoituneita ja työolosuhteet ovat hyvät. Haastatteluun vastannut sosiaalityöntekijä on samoilla linjoilla.

“Klinikkaopetuksessa aikaa suunnitteluun, yhteistoimintaan ja muuhun on lähes rajattomasti. Tosiasiallisesti työelämässä asiakasta kohti jaettu työaika ei sisällä tällaistä mahdollisuutta. Lisäksi moniammatillisuuteen ei monien sosiaalitoimistojen sisäisesti ole mahdollisuutta, kun muita ammattiryhmiä ei ole edustettuna. Klinikkaopetuksen ihanteet toteutunevat parhaiten erityissosiaalityössä ja moniammatillisilla työpaikoilla, kuten kasvatus ja perheneuvoloissa.”

Nimenomaan viranomaisten välisen yhteistyön puute katsottiin erääksi syyksi, miksi Vilja Eerikan tapaus päättyi niin murheellisesti. Forssenin mukaan moniammatillinen opetusklinikka opettaa nimenomaan tarvittavaa moniammatillista yhteistyötä.

”Omissa tutkimuksissani on tullut esille, että tieto ei kulje eri tahojen välillä. Jos sosiaalityö ottaa yhteyttä neuvolaan, neuvolassa päätellään että kun lastensuojelun otettua yhteyttä tilanne on seurannassa ja hallinnassa. Tutkimukseen haastatelluilla sosiaalityöntekijöillä oli kuitenkin sellainen käsitys, että koska neuvolasta ei enää otettu yhteyttä, niin perheen tilanne on parantunut”, Forssen kertoo.

Erään laskelman mukaan lastensuojelun asiakkaat ovat yhteydessä keskimäärin 6-7 eri viranomaiseen. Klinikkaa ollaankin laajentamassa yhteistyössä lääketieteellisen tiedekunnan ja ammattikorkeakoulun sosiaalialojen kanssa entistä monitieteellisempään suuntaan.

Missään yliopistotasoisessa koulutusohjelmassa ei suoranaisesti pystytä vaikuttamaan kentällä vallitseviin työolosuhteisiin. Akateemisen maailmankin puolella on kuitenkin huomattu, että jotkut kunnat osaavat järjestää sosiaalityön työolot ja palkkauksen siten, että avoimiin virkoihin saadaan houkuteltua päteviä työntekijöitä ja pitkäjänteistä työskentelyä haittaava henkilöstön vaihtuvuus saadaan kuriin. Toinen suuri ongelma on ollut epäpätevien työntekijöiden määräaikaisuuksien ketjuttaminen, jolloin yliopistosta valmistuneille päteville työntekijöille ei ole edes avautunut virkoja.

Professori Forssenin puheissa Raisio nousee esimerkiksi kunnasta, jossa lastensuojelun uudelleenorganisoinnilla on saatu sekä parempia tuloksia että kuntapäättäjille tärkeää lyhyen aikavälin taloudellista säästöä. Avohuollon tukitoimia kasvattamalla ja ennaltaehkäisevää työtä lisäämällä myös sosiaalityöntekijöiden työaikaa on säästynyt.

“Sosiaaliohjaajia palkataan kuntiin aivan liian vähän, vaikka heidän työnsä tukisi sosiaalityöntekijöitä monessa kohdassa. Vaihtuvien työntekijöiden kanssa riski virheisiin on suurempi, kun tuntumaa ei synny”, tiivistää lastensuojelun sosiaalityöntekijä näkemyksensä kentän tilanteesta.

Vaatimukset lastensuojelun parissa työskentelevien pätevyysvaatimuksista ovat lisäksi jatkuvasti kiristyneet ja jopa alalla pitkään työskennelleiden on täytynyt hankkia lisäkoulutusta. Haastattelemani sosiaalityöntekijä katsoo, että uudistusten myötä lastensuojelulaki yhdessä erilaisten suositusten ja selvitysten kanssa asettaa hyvät standardit sosiaalityölle. Forssenin mukaan kentältä on tullut myös viestiä, että asiakastyöstä on siirtynyt liikaa aikaa paperitöihin ja suurin osa työajasta menee lainsäädännön vaatimusten täyttämiseen.

“Lakia pitäisi pystyä tulkitsemaan asiakaslähtöisellä tavalla. Lastensuojelulakikin antaa mahdollisuuksia toisenlaiseen tekemiseen, mutta sitä tulee tulkita asiakkaan näkökulmasta”, Forssen katsoo.

Toisinaan laki ja työpaikkojen sisäiset käytännöt saattavat olla ristiriidassa. Rivityöntekijän kannalta sääntöjen orjallinen noudattaminen saattaa valitettavasti olla joissakin tapauksissa oikeusturvan kannalta parempi kuin itsenäinen tulkitseminen. Hallinto-oikeuden professori Heikki Kulla viittaa vastauksessaan tapaukseen, jossa työnantajan ohjeiden mukaisesti mutta lain vastaisesti toiminut sosiaalityöntekijä oli käräjäoikeudessa tuomittu virkarikoksesta.  Korkein oikeus kuitenkin päätyi lopulta vapauttavaan tuomioon, sillä sosiaalityöntekijää ei tosiasiallisesti voitu edellyttää poikkeamasta niistä linjauksista, joita hänen työtään ohjaavat esimiehet ja kunnalliset toimielimet olivat tehneet.

Forssenin mukaan suurin Vilja Eerikan kaltaisiin tapauksiin liittyvä pelko on, että sosiaalityö ja etenkin lastensuojelu muuttuisivat aloina vähemmän houkutteleviksi. Anonyyminä pysyttelevä sosiaalityöntekijä vahvistaa pelon olevan jo osittain totta.

”Eniten työyhteisön keskuudessa on pöyristyttänyt se, miten kaupunki voi vetäytyä vastuusta ja jättää ihmiset maksamaan oikeudenkäyntikulunsa itse. Ei tätä työtä kukaan yksityishenkilönä tee. Lastensuojelutyön houkuttavuus on varmasti kärsinyt ja esimerkiksi osa omista vastavalmistuneista kollegoista haluaa lastensuojelutyöstä jonnekin muualle, koska työn arvostus ja palkkaus ei vastaa kuormitusta ja vastuuta.”

Myös Talentian puheenjohtaja Tero Ristimäki painottaa, että vastuuta ei saa jättää yksin työntekijälle vaan se kuuluu myös johdolle ja päättäjille.

”Liiton näkemyksen mukaan työnantajan tulee myöntää oikeusapua työntekijöilleen niin esitutkintavaiheessa (jonka Helsinki myönsi), kuin myös oikeudenkäyntiin. Liitto on vakuuttanut jäsenensä oikeusturva- ja vastuuvakuutuksella.”

Toivoa kuitenkin on. Lastensuojelun työntekijöiden pätevyysvaatimuksiin on tehty jälleen kiristyksiä ja tapauksesta on toivon mukaan otettu opiksi. Rehtori Kalervo Väänäsen aloitteesta perustettu yliopiston sisäinen sote-työryhmä on ottanut tavoitteekseen lisätä poikkitieteellisyyttä esimerkiksi lastenpsykiatrian ja sosiaalityön saralla. Lisäksi ongelmien ennaltaehkäisy on otettu lamasta huolimatta joissakin kunnissa vakavasti ja ennaltaehkäisyllä saavutetut taloudelliset säästöt toivottavasti kääntävät säästöuskovaisten päitä kaikissa Suomen kunnanvaltuustoissa.

Enempää surullisia ihmiskohtaloita emme toivottavasti tarvitse tämän toteamiseksi.

Artikkelia varten haastateltiin sosiaalityön professori Katja Forssenia, Talentia ry:n puheenjohtaja Tero Ristimäkeä, Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n neuvottelupäällikkö Petri Toiviaista, hallinto-oikeuden professori Heikki Kullaa sekä lastensuojelun parissa työskentelevää anonyymiä sosiaalityöntekijää. Lainaukset ovat Oikeusministeriön selvityksestä ”8-vuotiaan lapsen kuolemaan johtaneet tapahtumat”, jollei toisin ole mainittu.

Share →